Hau!

Jo se on aika minunkin esittäytyä, kun minun mammani kerta on tänne jaksanut tällaisen bloginpätkän perustaa. En minä kyllä ihan satavarma ole mikä blogi on, elättelen toivoja että se jotain syötävää olisi. Mamma kuitenkin sanoi, että tänne saan välillä kirjoitella jos haluan, joten pistän nyt sitten nelitassujärjestelmäni sauhuamaan.

Kirjoittelen vain ihmetelläkseni viime perjantaita, joka meni loppua kohti varsin ihmeelliseksi. Päivä meni muuten ihan normimerkeissä, ihmiset maleksivat kotona "kesäloman" merkeissä ja me koirat jahtasimme aikamme kuluksi kärpäsiä (epistä kun Nero on niin paljon isompi, se ylettää paljon paljon minua korkeammalle vaikka kuinka venyttäisin ja hyppisin). Sitten ihan yhtäkkiä meidät kiikutettiin autoon ja kas kummaa, yhtäkkiä olimmekin entisessä kotikaupungissani Riihimäellä ja mikä parempaa, entisellä agilitykentälläni! Esteitä ei kyllä näkynyt missään, mutta minäpä tyttö innostuin yhtä kaikki. Siellä me sitten kuitenkin vain istuimme, kunnes yhtäkkiä pusikosta paikalle saapui kovasti minun näköinen kooikerityttö! Tyttö (ihmiset sanoivat sitä Liiaksi) pistikin päälle aika äläkän ja tietysti minä tuollaisille kakaroille näytin että kyllä täältäkin lähtee ääntä. Siinä sitten irvistelimme toisillemme hienotunteisesti ikuisuuden (vaikka kyllä minä taisin olla vähän pelottavampi). Neroakin se Liia tuntui vähän karttavan, sen verran usein vilkahti hammas Neronkin suuntaan.

Meidän emännät siinä sitten höpöttivät ja höpöttivät tosi kauan, Nerokin kyllästyi vain katselemaan ja alkoi kaivella kentälle komeita kuoppia vaikka iskä vähän kielsikin. Jossain vaiheessa tajusin että Liian emännällä olikin taskussansa namia ja sen jälkeen minä sitten roikuinkin siinä taskussa. Erimielisyydet Liiankin kanssa unohtuivat aika äkkiä kun kerjättiin samaa namia ihan kylki kyljessä.

Kun emäntien höpötyksestä (ja isin tuskailusta) ei meinannut tulla loppua päätin minä saada pienimuotoisen hepulin. Mamma päästi minut vähän juoksemaan ja minäpä yllätin kaikki ja kävin haastamassa Neron pieneen painimatsiin. Nero oli onneksi narun päässä niin se ei päässyt minua ihan täysillä taklaamaan, sen takia minulla olikin niin kivaa! Oli siinä kyllä ihmisillä ihmettelemistä, en minä ole koskaan ennen Neron kanssa suostunut painimaan, minä kuitenkin painan sen 7 kiloa ja Nero melkein 30.

Lopulta sitten meidät vietiin taas autoon ja lähdimme kotiin. Vierailun tarkoitus jäi minulle kyllä ihan täysin hämärän peittoon, namejakin tuli harmillisen vähän ja enhän minä nyt minkään kooikerin kanssa leikkimään suostu (mieluummin sitten vaikka Neron). Esteitäkään en päässyt menemään yhtään kun kaikki oli lukkojen takana. No, eipä noista ihmisistä aina oikein ota selkoa, eipä ne tunnu itsekään aina tietävän mitä tekevät. Ihan kivaa minulla kuitenkin sitten loppujen lopuksi oli, kun vähän pääsi hepuloimaan vapaana!

~Nella~